Suomen koulutushistoria on saanut vahvat juuret kirkollisista käytännöistä, jotka alkoivat muotoutua erityisesti luterilaisen reformaation jälkeen. Kirkko toimi pitkään ainoana järjestäytyneenä tahona, joka levitti tietoa kansan pariin. Seurakunnissa järjestetyt lukusaarna- ja katekismusopetukset tekivät lukutaidosta keskeisen osan jokapäiväistä elämää. Kansalaisoikeudet olivat sidoksissa rippikoulun suorittamiseen, mikä korosti koulutuksen merkitystä yhteiskunnallisena velvoitteena. Lapset opetettiin lukemaan hengellisiä tekstejä, ja näin lukutaito nousi eettisen kasvun välineeksi. Kirkon rooli oli ratkaiseva, sillä se loi perustan järjestelmälle, jossa oppiminen, hengellisyys ja yhteiskuntavastuu kietoutuivat toisiinsa. Vaikka koulutus on sittemmin maallistunut, sen perusta on edelleen nähtävissä suomalaisen koulutusjärjestelmän arvopohjassa, joka painottaa tasa-arvoa, kriittistä ajattelua ja eettistä kasvatusta. Historiallinen kirkon ja opetuksen liitto vaikutti syvästi siihen, millaiseksi kansallinen oppimiskulttuuri muotoutui. Uskonnollinen vaikutus näkyy edelleen katsomusopetuksessa, joka tukee kulttuurista ymmärrystä ja auttaa oppilaita rakentamaan omaa identiteettiään moniarvoisessa maailmassa.
Papit olivat pitkään keskeisiä hahmoja suomalaisessa maaseutuyhteisössä, joissa he toimivat opettajina, neuvonantajina ja arvovallan edustajina. Heidän tehtävänään oli paitsi kirkollisten toimitusten hoitaminen, myös koulutuksen tarjoaminen kyläyhteisöille. Kun virallisia opettajia ei ollut saatavilla, papisto otti vastuulleen nuorten opetuksen lukemisessa, kirjoittamisessa ja kristillisissä perusarvoissa. Tämä kaksoisrooli antoi papeille ainutlaatuisen aseman yhteiskunnallisina vaikuttajina. He ohjasivat oppilaita moraaliseen kasvuun ja vastasivat opetussisällöistä, mikä teki heistä myös varhaisia opetussuunnitelman muotoilijoita. Papiston aktiivisuus vaikutti suoraan siihen, että koulutus levisi myös syrjäseuduille, missä valtiolliset resurssit olivat rajalliset. Tieto, joka siirtyi sukupolvelta toiselle pappien kautta, muodosti perustan yhteiskunnalle, joka arvostaa sivistystä, yhteisvastuuta ja eettistä ajattelua. Papiston työ loi pohjan laajalle lukutaidolle ja tuki kansan heräämistä oman identiteetin ja kansalaisvastuun ymmärtämiseen. Heidän työnsä vaikutukset tuntuvat edelleen suomalaisen koulutuksen perusarvoissa, jotka perustuvat vastuullisuuteen ja yhdenvertaisuuteen.
1800- ja 1900-lukujen aikana Suomen koulutusjärjestelmä kävi läpi merkittävän murroksen, jossa kirkollinen sisältö sai rinnalleen maalliset aineet. Julkisen koululaitoksen kehittyessä oppiaineiden kirjo laajeni, ja uskonnon rinnalle nousivat muun muassa historia, matematiikka ja luonnontieteet. Tämä muutos ei kuitenkaan poistanut uskonnon vaikutusta opetuksesta, vaan siirsi sen painopistettä kohti katsomusopetusta ja eettistä pohdintaa. Uskonnonopetus muuttui tiedolliseksi, eikä sen tarkoituksena ollut enää uskonnollisen vakaumuksen vahvistaminen, vaan maailmankatsomusten tuntemuksen edistäminen. Oppilaat saivat mahdollisuuden tarkastella eri uskontoja ja filosofisia suuntauksia, mikä kasvatti suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä moninaisuudesta. Tämä lähestymistapa heijasteli yhteiskunnan arvojen muuttumista ja tarvetta kasvattaa kriittisesti ajattelevia kansalaisia. Uskonnollisen opetuksen rooli koulussa ei enää ole keskeinen, mutta sen olemassaolo edistää yhteiskunnallista keskustelua ja auttaa oppilaita hahmottamaan omaa maailmankatsomustaan. Siirtymä uskonnollisesta yksinoikeudesta moniarvoiseen näkökulmaan on vahvistanut suomalaista koulutusta ja sen valmiutta vastata globaalin maailman vaatimuksiin.
Vaikka nykypäivän koulutus Suomessa on pitkälti maallistunut, sen juuret juontavat vahvasti kirkolliseen perintöön, joka loi perustan koko oppimiskulttuurille. Kirkko toimi aluksi lähes ainoana järjestäytyneenä tiedonvälittäjänä ja opetti kansaa lukemaan, ajattelemaan eettisesti ja toimimaan vastuullisesti yhteisönsä hyväksi. Tämä opetus ei ollut pelkkää uskonnollista sisältöä, vaan se muovasi koko kansakunnan suhtautumista oppimiseen. Lukutaito, tasa-arvo ja yhteinen vastuu ovat edelleen suomalaisen koulutusjärjestelmän ydinarvoja. Vaikka nykykoulu ei perustu uskonnolliseen dogmaan, sen toimintaa ohjaavat yhä periaatteet, jotka juontuvat aikaisemmista kirkollisista käytännöistä. Oppilaiden itsenäinen ajattelu, moninaisuuden kunnioittaminen ja kyky toimia osana yhteiskuntaa ovat osa tätä perintöä. Kirkon alulle panema koulutus loi mahdollisuuden rakentaa yhteiskunta, joka perustuu ymmärrykseen, oikeudenmukaisuuteen ja kriittisyyteen. Tänä päivänä tämä näkyy muun muassa siinä, miten koulutus tukee yksilön kasvua ja yhteisön vahvistumista. Historiallinen side kirkon ja koulun välillä elää edelleen opetuksen arvoissa ja tavoitteissa, jotka pyrkivät kehittämään vastuullisia, empaattisia ja valveutuneita kansalaisia.